2016-06-19

Puoli vuotta synnytyksestä


Kuva Hanna Poikkilehto

Päätin palata uudestaan synnytykseen ja sen jälkeisiin päiviin, nyt kun siitä on kulunut puoli vuotta ja aika on ehtinyt kultaamaan muistoja. Varsinainen synnytyskertomus löytyy täältä ja kuten otsikko kertoo, se ei tosiaankaan mennyt niin kuin suunniteltiin. Muistan alkaneeni ajattelemaan synnytystä raskauden loppupuolella, mikä on kuulemma aivan normaalia. Alkuvaiheessa tuli ensin pelättyä keskenmenoa ja sitten ihan vain nautittua raskaudesta. Kaikki lapsen aiemmin saaneista ystävistäni ovat sanoneet, että he voisivat koska tahansa synnyttää uudelleen, mutta jättäisivät mielellään sen raskausosuuden väliin. Minä en voi sanoa samaa, vaikka ei se synnyttäminen ollut paha rasti, mutta minä oikeasti myös nautin siitä raskaudesta. Joo, minulla oli melko varhaisesta vaiheesta lähtien kovia supistuksia, jouduin liikuntakieltoon ja loppuvaiheessa olo oli todella tuskainen. Siitä huolimatta rakastin sitä. Oli ihmeellistä, kun omassa ruumiissa kasvaa toinen, pieni ihminen. Varsinkin, kun vauvan liikkeet alkoivat tuntumaan, sitä ennen olo oli suurimmaksi oksaksi lähes normaali, enkä osannut edes ajatella raskautta.
 Kuva Hanna Poikkilehto

Kuva Hanna Poikkilehto

Noin kuukausi tai pari viikkoa ennen laskettua aikaa aloin oikeasti odottamaan synnytystä. Siinä vaiheessa olo alkoi nimittäin tuntumaan todella, todella raskaalta ja huutelinkin mahalle, että; "Tule jo ulos!" Siinä vaiheessa kärsin myös maksa-arvojen selittämättömästä noususta, jonka vuoksi minulla alettiin epäillä raskaus hepatoosia. Silloin sain käydä kerta viikkoon seurannassa Kätilöopistolla. Viimeisillä kerroilla toivoin jo hiljaa mielessäni käynnistyspäätöstä, kun olo alkoi olla melkoisen tukala. Silti kun käynnistys viimeisellä kerralla tuli puheeksi, olin aika hiljaista tyttöä. Vaikka sitä toivoi, niin kyllä asian puheeksi ottaminen tuli melkoisena yllätyksenä. Silloin minut lähetettiin kotiin ja lupailtiin, että viikon päästä käynnistellään, jos mitään ei sitä ennen tapahdu. No, eikö seuraavana päivänä (laskettuna päivänä itseasiassa), lääkäri soittanut ja kutsui takaisin sairaalaan synnyttämään. Hän oli konsultoinut toista lääkäriä ja tämä oli ollut sitä mieltä ettei käynnistämisen kanssa kannata odottaa.
Kuva Hanna Poikkilehto

Kotona pistin kamat kassiin ja soitin kaikille sukulaisille, sekä ystäville, että nyt tuli lähtö. Oma äitini oli silloin autossa matkalla kohti Lappia ja laskettelurinteitä, toivotti onnea koetukseen ja sanoi tulevansa katsomaan vauvelia loman jälkeen. Kun isäntä kotiutui töistä, lähdettiinkin saman tien kanssien kanssa Kättärille taksilla. Yksi asia, mikä itseä ihmetyttää on se, että minua ei alkanut missään vaiheessa jännittämään. Koko prosessi tuntui hirmuisen luonnolliselta alusta asti, tai niin luonnolliselta kuin käynnistys vain voi tuntua. Vasta, kun sectiopäätös tuli, minua alkoi hirvittämään. Vaikka koko hommaan meni noin 36 tuntia, aika tuntuu nyt menneen hirveän nopeasti. Toki, supistusten kanssa kärvistellessä, laskiessa tunteja oksitosiinitipputuksen ohella, aika tuntui tavattoman pitkältä. Olen tänä päivänä vakaasti sitä mieltä, että jos synnytys olisi ollut lyhyempi niin, olisin selvinnyt siitä ilman kovempia kipulääkkeitä, kuten olin synnytyssuunnitelmaani kijoittanut. Jossain vaiheessa totesin kätilölle, että seuraa ja käytä sitä ammattitaitoa ja tarjoa minulle sitä mukaan sitä helpotusta. Minun kohdallani tämä toimi. Toivon todella, että saisin vielä jonain päivänä kokea vielä millainen on luonnollinen synnytys. Ainakin tällainen tipalla käynnistetty/ylläpidetty synnytys oli todella rankka ja kivulias.

Eräs hauska sattumus meillä kävi, kun yövuoro oli alkanut. Kätilö ilmoitti, että hän käy tekemässä kirjauksia koneelle. Vähän ajan päästä hän tuli kertomaan miehelleni, että he ovat sukua. Kuinka ollakaan yökätilömme oli tosiaan mieheni pikkuserkku. Pieni maailma? Kumpikin muisti hämärästi toisensa, mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että olisivat suoraan toisensa tunnistaneet.
Kuva on löytynyt Pinterestistä, mutta alkuperäinen on täältä.

Vaikka supistukset olivat todella rankkoja ja kovia, minä jopa oksensin monta kertaa kivun vuoksi, mitään ei tapahtunut. Minun omat supistukseni eivät lähteneet käyntiin, eikä näissä riittänyt voima avaamaan paikkoja. Lisäksi tunsin itseni todella turhautuneeksi, kun tiputuksen vuoksi en päässyt liikkumaan. Olin kiinni tipassa ja muissa laitteissa, jonka vuoksi liikkumatilani oli todella pieni. Toinen mikä harmitti, oli se etten tiputusten vuoksi päässyt ammeeseen tai suihkuun. Kuten sanoin, minun synnytyksessäni ei mikään mennyt kuten suunniteltiin. Kirsikkana kakun päällä oli vielä sektio, vaikka olisin kovasti halunnut synnyttää alateitse.
Kuva on löytynyt Pinterestistä, mutta alkuperäinen on täältä.

Muistan edelleen sen paniikin ja pelon, joka minuun iski, kun sektiopäätös tuli. Siinä vaiheessa olisin halunnut lyödä hanskat tiskiin, sanoa ettei minusta ole tähän ja lähteä kotiin. Se oli vain hivenen myöhäistä siinä vaiheessa. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista, kun leikkaussalissa kuulin todella voimakkaan huudon, kun tyttövauva huusi koko keuhkojensa täydeltä ja sain hänet lopulta syliini. Vauva tuntui omalta ensi hetkestä alkaen ja muistan, miten se rakkaus meinasi tukahduttaa alleen jo ensi hetkestä lähtien. Edelleen, kaikki tyttöä kohtaan tuntemani rakkaus tuntuu aika ajoin tukahduttavalta ja kipeältä. Heräämössä en malttanut nukkua, vaan laskin minuutteja siihen, että sain pikkuisen takaisin syliini. Sekin takia haluaisin kokea vielä normaalin synnytyksen, koska sektion jälkeen vauva, vaikka äiti saisikin hänet hetkeksi rinnalleen, vauva viedään pois ja äiti lähtee toipumaan heräämöön. Meidän Nuppu oli toki isänsä kanssa, mutta olen silti tavattoman kateellinen ja ehkä hieman katkera, että hän sai ensimmäiset tunnit tytttäremme kanssa, sekä antaa tytölle ensimmäistä kertaa maitoa. Silti, vaikka en olekaan täysin tyytyväinen synnytykseeni, niin en minä ole myöskään saanut minkäänlaisia tarumoja ja odotan seuraavaa kertaa, jos en nyt innoissani, niin tietynlaisella odotuksella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti