Pekkassaarna

huhtikuuta 20, 2017

Tänään todella erilainen postaus. Päästän nimittäin ääneen meidän perheen oman elämänsä Juha Vuorisen, eli rakkaan avomieheni. Hän antoi minulle luvan tämän tekstin julkaisemiseen, kun sitä pyysin. Juttu on nimittäin hervoton. Alunperin hän kirjoitti sen henkilökohtaiseen facebookiinsa, mutta minusta nämä kynäilyt ansaitsevat suuremman yleisön.
Pidemmittä puheitta, päästän mieheni ääneen. Kommentoikaa, niin kerron terveiset eteenpäin.

Juha Vuorinen | Pekkassaarna | Mies bloggaa

Rakkahin päiväkirja: (muokkasin käskystä)

(Muokkasin uudestaankin tylsät väkäset veke tosta alusta)


Mietteitä keskiviikon aikaisesta alotuksesta. Kun kello soi 4.45, suunnaksi ollaan ottamassa Lahti noin 45min päästä, aamun kahvi on keitetty ilman minkäänlaisia tunteita juojan hyvinvointia mielessä pitäen, vessasta paperi loppu kriittisimmällä hetkellä, (klo tässä vaih. jo 5.20) työkamat lievästi sanottuna levällään, mikään löydy niin mistään.

Alkoi sellanen flipperi rullaamaan kasetissa siinä vaiheessa, etten ruletin pyöriessä oikein saanut suuntia osumaan kohdilleen. Niin joo kun sinne kellariin piti mennä jotain hakemaan vielä. Mitähän sekin sitten voisi olla?! 5.29.. minuutti tehokasta peliaikaa jäljellä, mutta hissi pelastaa! Se tekee sen!! Sattui olemaan kohdalla. Pitäis muistaa vielä se puuttuva partikkeli hakea. Ja että mikä se siis edes on..

Hissi 3krs kohdalla katkaisee muistelun, kun se päättääkin pysähtyä kakkosessa. Ihmettelin että kuka tässä muumitalossa muka liikkuu tähän aikaan? Mun lisäksi siis. 5.30. Alkais olemaan jo hoppu. Ovi aukeaa hitaasti.. hitaaaaasti.. samalla hetkellä kun se nälkävuoden päästä vihdoin päättää aueta, yllätys nro 2ja3: tyhjä käytävä edessä, samalla sekunnilla numerotaulun kaikki valot syttyy osoittamaan painettuja valintoja. Kaikki muut, vaan ei se saatanan ykkönen! Raivon vallassa pusken 1krs nappia sisään paneelista. Ei nitkahdustakaan alaspäin...

Viimeistään tässä vaiheessa vois kuvitella, että kun 5krs päästään jollain ihmeellä, niin avaimet taskusta ja takasin kotiin, parin tunnin vauhdinotto siellä ja uusi yritys. Kävi kuitenki mielessä, jospa pomppaan lennossa pois jollain potentiaalisella pysäkillä, ja menen apostolilla alas. Olipa niin hyvä idea että päätin toteuttaa sen! Aamun alku ja hissin vastarinta kuitenkin toimi tehokkaasti: missään kerroksessa ei aukea ovet. Näin!

Jumissa kun mummo stockalla. Alkoi afro savuamaan jo siihen malliin että piti tarkastaa peilistä verenpaine. Sykkii hienosti otsasuoni! Paineet kohdillaan.. Kerros toisensa perään tulee ja menee. Lähtöaika vaan venyy joka kerralla pidemmäksi. Epätoivo tässä vaiheessa teki tapulissa temppuja: pakokeinoja läpikäydessä yritin kynsillä raapia ovia erilleen toisistaan. Aamuiseen kokonaisuuteen tappio lisää: tilanne tällä hetkellä 3-0 hissin hyväksi. Ei taida mennä jatkoajalle tämä köhinä tänään, sen verran hyytyi taistelutahto 3ja 4 krs välissä.

Päätin painaa veemäisyyttäni hätäkellon kuvaa. Kas! Syttyi valo! Vaan se ääni sitten jäi jonnekin digitaalimössöön seilaamaan. Perkele yksinään saa tämänkin kärsiä, olisi voinut jakaa edes vähän tätä positiivisuutta muillekin. Yllätyinköhän siis että hissi päätti tässäkin vetää kellot norjan aikaan, ja mä istuin nurkassa katsoen soivaa puhelinta. Pomo yrittää tavoitella, kun piti olla jo menossa. Hissi kostaa jonkun vääryyden, eikä suo kenttää joka mahdollistaisi edes jonkunlaisen selityksen mahdollisuuden myöhästymiseeni. Alkaa olla kohtuuttoman raskasta.

Tässä vaiheessa olin jo unohtanut koko kellarin (ja sen mystisen partikkelin), yritin kumminkin sisulla vielä ettiä nurkkaa jossa olisi edes yhden tolpan verran signaalia.. ei heru Jepelle. Edes piimää. Tällä hetkellä hissi on pysähdyksissä.. enkä edes tiedä miksi.. Enkä ole varma kiinnostaako edes. Kai tämä joskus loppuu, mietin. Yhtäkkiä syttyy tauluun vihreä 1krs tarkoittava valo. Matkalla mietin, ettei tämän siriuksen tuurilla voi olla mahdollista että pääsisin pois. Erehdys. Ovet aukesivat. Siivooja näköjään päättänyt alottaa aikaisin hommansa. Mitähän sen päässä pyöri kun näki mut istumassa puhelin kädessä ja naama rutussa. Luovuttaneena kaiken toivon. En jääny kattelemaan enkä tiedottelemaan sille mitään. Kun ei kiinnostanut jostain syystä länkyttää koko elämäkertaa sillä hetkellä elämää. Olihan tämäkin ottelu vielä kesken.

Justiin ennen ulko-ovea muistin sen kellarin. Täyskäännös! Lindströmin kuramattokin oli nostanut hanskat ja rankaisi. Syy kyllä jäi tuntemattomaksi. Mutta nilkka tykkäsi! Silkasta nautinnosta mutisten klenkkasin kuin vaivainen kellarin ovelle. Se sentään aukesi ekalla. Toiselle ovelle, sekin ykkösellä läpi! Kellarivaraston ovella mielessäni nopea yhteenveto tähänastisesta sujuvuudesta. Miten voi kaksi ovea aueta noin helposti peräkkäin?! Hiestä märkänä sovittelin tärisevillä käsillä avainta riippulukkoon. Auki! Silloinhan se pohja putosi tästä upeasta tunteesta. Mitäs mä siis hainkaan? Puhelin tärisee. Taas. Pomo. Taas. Jätän vastaamatta kun mietin, ettei mene enää kauaa kun olen ulkona. Pitäis vaan nopeeta löytää se etsimänsä. Ja mitä siis etsitään.. kaiken seasta pyöri spray-maalikannu. Sitäpä haettiin! Ihme nro kolme, taitaa tulla myös kultaa lätkän mm-kisoissa. Pakko olla yhteydessä toisiinsa näiden velhomaailman tapauksien. Kannu pykälään ja nilkka+itse ulos pikapikaa. Hurja on vauhti. Pelkäsin valojen ehtivän sammua painikkeiden välillä. Ahisti hieman.

Sentään kyyti häämötti vielä ulkona. Laahustin kuin teuraalle pakun takaluukulle, jonka tempaisin auki vanhaan hyväksitodettuun tyyliin. Kas, sieltä villarullat joukolla säntäävät tervehtimään työstäjäänsä. Perkele! No oli siinä muutama peltinen osakin tekemässä kunniaa. Ainoa vaan että tällä hetkellä taivuttajasta tuli taivutettava. Tämä mankeli oli niin pikainen, ettei oikein voinut kun katsoa, kun kaikki mikä ennen on ollut kulmikasta, on nyt pyöreää ja rullaa pitkin katua. Keräsin eväät ja itseni autoon, jossa kuulen ekana: missä v***ssa sä kuppasit? Vastasin yllättävän kattavasti: hississä. Aja.

Siitä tuntiin ei ole muistikuvia. Työmaalta on: tiilikuorma poikittain portin edessä. Kulku: ei ole. Eikä jaksanut enää kyllä yllättää. Mykkänä kuin kuollut, lähdin lampsimaan henkilöportista työmaalle. Jännä sellanen ohjattu olo, ihan kuin jokin olisi ohjannut ja mä vaan kävelen. Työmaan ovella tulee stoppi. Tämä ovipa ei päätä avautua. Kaiken sen louhikossa kompuroinnin jälkeen. Päätinpä katsos oikaista.. eipä siinä! Huokaus, ja takasinpäin ja tois puol taloa. Sieltä pääsee! Menin tsekkaamaan edellistä ovea, että minkälainen homma. Lukko. Sisäpuolella. Jätin siihen.

Kiivetessä yläkertaan, en voinut välttyä ajatukselta että kuussa on käyty. Syy: rakennustyömaa. Jos ei edes lukolle löydy paikkaa oven ulkopuolelta, vaan jonkin ihmeen aivoödeeman aiheuttaman ajatuskuohun takia se oli pakko laittaa sisäpuolelle, niin ei kyllä kuuraketti ole lähtenyt edes samaan suuntaan kuin koko pallo on. Kaikenkaikkiaan, jos yhteenveto on pakollinen niin tulee vain mieleen numero 4. Olen taas askeleen lähempänä pankin räjäyttämistä.

Vaikkakin, tuskinpa siitäkään mitään tulisi. Lukot olisi varmaan sisäpuolella. Ehkäpä pitää mainita vielä että kolmesta henkilönostimesta oli akut kuivana. Joku varmaan juonut pahimpiin traumoihin. Ehkä hyvä: olisi saattanut itselläkin hiipiä mieleen mulmuttaa litkut liemihissiin. Ratkiriemukas aloitus päivälle kyllä. Tuntee olevansa elossa, sanoisinpa.

You Might Also Like

0 kommenttia

Like us on Facebook